HARJOITTELUSTA

 IIRIS on improvisoitu teos. Vaikka esitys käsittelee minulle tärkeää teemaa, on teoksen synnyn syy kuitenkin improvisaation tutkiminen sirkustaiteen tekemisen muotona.

Henkilökohtaisesti en olisi tarvinnut tämän projektin osaksi esitystä. Hain rahoitusta ja residenssejä laboratorioihin, joissa olisimme voineet kiinnostuneiden sirkustaiteilijoiden kanssa tutkia ehdottamaani työtapaa. Tällaisessa tutkimukseen keskittyvässä työskentelyssä olisimme voineet surutta sukeltaa ja pysähtyä pidemmiksi ajoiksi niihin ongelmakohtiin, joihin olemme nyt törmänneet. Tai ei pelkästään ongelmiin, mutta myös niihin kiinnostaviin syvennyksiin, joista nyt joudumme huitelemaan vain pintaveden maku suussamme.

Oli kuitenkin mahdotonta saada rahoitusta tai residenssejä. Ohjelmissa mainittiin suoraan, että työskentelyn pitää tähdätä esitykseen jollain aikavälillä. Minä taas olen huono suhtautumaan asioihin rennosti. Jos tehdään esitys niin tehdään. En jaksa enää muutaman vuoden pituisia esityksen rakennusprojekteja, joissa on residenssijakso siellä ja toinen täällä ja väliaikana on jollain tavalla henkisesti kiinni projektissa. 

Tämäkin projekti on ollut pitkä, mutta erona minulle on ollut se, että oli selvästi kesä 2015 jolloin pidin kolme työpajaa aiheesta - kiitos Jyväskylän sirkuskoulu, Taideakatemian sirkuskoulutus sekä Circus Helsinki, jotka kaikki ottivat meidät vastaan avosylin (eli pyytämättä rahaa)- ja työskentelyn syy ja olemassa olon tarkoitus oli harjoitella yhdessä. Ei mitään esitykseen tähtäävää toimintaa. Ei esityksen teko pakkoa. Vain harjoittelua, jonka jälkeen päätin, haluanko edes lähteä tekemään esitystä näin.

Sitten syksystä 2016 alkaen sovitut residenssiviikot, jotka päättyvät ensi-iltaan 5.5.2017.

Residenssiviikkoja olen jakanut erilaisiin teemoihin. Ensimmäiset viikot Saaren kartanossa keskittyivät selvästi ryhmäytymiseen, ryhmän toiminnan sääntöjen läpikäymiseen, tekstiin tutustumiseen ja ryhmäimprovisaatioharjoitteisiin (paljon ilman välineitä ja sitten yhdessä kaikki johonkin välineeseen keskittyen). Ja ihan lopuksi omilla välineillä improvisointiin ja kohtausdemojen tekoon.

Syksyn residenssiviikot Cirkossa keskittyivät selvästi välineisiin niin että paikalla olivat vain kussakin kohtauksessa mukana olevat taiteilijat (teos jakautuu viiteen osaan, joissa jokaisessa käytetään yhtä sirkuslajia). 

Cirkörin viikkojen (toinen lokakuussa ja toinen tammikuussa) tarkoitus oli tehdä kohtausrunkoja, mutta rehellisesti voidaan sanoa, että aikaa tähän tarvitaan enemmän. Näihin viikkoihin kuului myös työtavan jakaminen niin, että jokainen esiintyjä ohjasi yhden valmistamansa improvisaatiotehtävän, joka liittyi tekstiin.

Nyt meillä on jäljellä kaksi viikkoa Cirkossa ja muutama päivä Verkatehtaalla ennen kuin pamahtaa.

Harjoituksissa improvisoidaan erilaisten tehtävänantojen kautta. Toiset tehtävät ohjaavat enemmän ryhmätyöskentelyyn, toiset ohjaavat syvemmälle oman ilmaisun pariin. Emme rakenna numeroita tai treenaa mitään valmista tekniikkaa. Rhönrad välineenä on ollut poikkeus, sillä se on koko ryhmälle uusi.Sen kanssa aikaa on käytetty paljon välineen "perus"tutkimiseen: miten tässä voi olla, mistä kolosta pääsee, miten tähän saa vauhtia. Siinä lajin ekspertti Satu on saanut ottaa ohjat käteensä ja puhtaasti kertoa ja opettaa taitoja.

Paljon olemme puhuneet. Se on ollut minulle itselleni tärkeä osa tätä työskentelyä. Olemme yrittäneet kartoittaa erilaisia asioita, joita improvisoidessa pitäisi muistaa (perusjuttuja, joista tanssin ja teatterin puolelta löytyy myös kirjoitettua tietoa, kuten tila/aika/suhde..)Olemme myös keskustelleet tekniikasta. Mikä on tekniikkaa, miksi joskus tuntuu että ei tee tarpeeksi tekniikkaa? Miten sitä oloa voi sietää ja silti yrittää pysyä uskollisena annetulle tehtävälle?

Aikaa harjoittelulle on liian vähän. Sirkuksen näkökulmasta työskentelymme on uudenlaista. Tarvitsisimme niiiiiin paljon aikaa työtavan omaksumiseen, sen tulosten hyväksymiseen ja kaikkien osa-alueiden omaksumiseen.

Minä tarvitsen aikaa. En osaa tätä! En tiedä, milloin tarttua mihinkin esille tulevaan elementtiin, mitä lähteä tarkentamaan, mitä hylätä. Ja päätöksiä pitää tehdä nyt hyvinkin nopeasti. Vaikka yritänkin pitää harjoituksissa nimenomaan harjoittelun tunnelmaa yllä, en voi kuitenkaan välttyä tältä sisäiseltä ristiriidalta. Olen varma, että joku muu tässä ohjaajan paikalla osaisi homman paremmin. Olen varma, että kohta paljastun ja kaikille selviää, että en tiedä yhtään mitä olen tekemässä! En tiedä!! Se on totuus. Yritän vain hirveästi.

No. Tämä epävarmuus on kammottavaa, koska tiedän, että ensi-iltaan mennään. Että ehkä tämä on se normaali romahduksen hetki ennen timantin kuoriutumista. Sillä se tämä työ on. Ihan sama, miltä lopputulos näyttää tai tuntuu kenellekään muulle, minulle tämä on timantti. Askel kohti uusia teitä - ja niitä riittää! Ja niille mahtuu kaikki kulkijat, jotka tännepäin haluavat lähteä. 

Ystävällisesti teoksen ohjaaja,
Reija


p.s: oisin laittanut kuvia, mutta ei joku juttu nyt toiminut..