Työ on tehty. Tänään se on; IIRIS -ensi-ilta. Verkatehdas. Hämeenlinna.
Olen kummallisen levollinen, tyhjä ja täynnä samaan aikaan. Viimeisissä läpimenoissa emme enää hioneet yksityiskohtia. Tutuistuimme tilaan; sen avaruuteen, ääniin ja tunnelmaan. Ennen kaikkea elimme tarinamme ja yhteisen matkamme vielä joitakin kertoja. Työ on tehty ja voimme antaa T S Eliotin runon, Einstainin ajatusten, lukuisat kokeilut ja tehtävätreenit, keskustelut, aamupuurot, Joonaksen musiikin, valojen, värien, läsnäolon ja toistemme resonoida.
Stagella olen keskellä kaikkea. Olen osa massaa, joka liikkuu välillä päämäärättömästi ja yllättävästi, välillä vääjäämättömästi ja tiedostaen, kuin ikiaikainen ajan kulku. Tuhon, kylmyyden ja kyynisyyden keskellä tukeudumme toisiimme. Urheasti tartumme oljenkorsiin, jotka taipuvat allamme ja sammuttavat toivon.
Ajoittain jännite kasvaa ja syntyy sisäinen taistelu. Joku taistelee puolestani. Vastustaa. Tahtoo. Yrittää edes. Väkisin ei synny hyvää. Taistelu päättyy. Näen kuinka kaunista on antautua elämän virtaan. Kuinka kaunis on kuolema, jonka jokainen vääjäämättömästi kohtaa. Kuinka kaunis on kuollut. Se on rauha.
Katselen IIRIS:tä sisältä - ihan sen keskeltä. Saan olla parhaalla paikalla. Monta minuuttia voin vain seisoa, katsoa, aistia. Sitten tulee minun vuoroni: annan kaikki lempeyteni ja ymmärrykseni uupuneille, luovuttaneille. Kannamme heidät lepoon.
Esitys on syntynyt taianomaisesti. Siihen on käytetty yhdeksän kuukautta. Jokainen harjoitus, improvisaatio, lämmittely, tehtävä, läpimeno on ollut meditatiivinen matka, aina hieman erilainen. Tekniikan ja roolit olen voinut unohtaa. Olen saanut olla se mikä olen, ainut lajissani. Ja senkin olen saanut jättää. Olen vain voinut olla.
Esitys on valmis - tai ehkä se ei ole koskaan valmis. Mutta me olemme valmiita. Olemme valmiita jakamaan kokemuksemme. Tänään ja huomenna. Singautamme löytämämme yhteyden - toivon kipinän - pienen mutta tärkeän mahdollisuuden kaikkialle maailmankaikkeuteen.
IIRIS-työryhmä: Yli 20 erilaista ihmistä, erilaista elämäntarinaa; rakensimme yhteisen merkityksen. Ensi viikolla singahdamme oman elämämme radalle ja viemme palasia mukanamme. Minä vien leikin, sallivuuden, hyväksymisen, yhteisöllisyyden, vastuullisuuden, kosketuksen, myötätunnon, rakkauden, naurun, ammatillisuuden ja kiitollisuuden.
Vesa Purokuru, se työryhmän vanhin, ainut mies stagella ;-)
