KANTAESITYS

Työ on tehty. Tänään se on; IIRIS -ensi-ilta. Verkatehdas. Hämeenlinna.

Olen kummallisen levollinen, tyhjä ja täynnä samaan aikaan. Viimeisissä läpimenoissa emme enää hioneet yksityiskohtia. Tutuistuimme tilaan; sen avaruuteen, ääniin ja tunnelmaan. Ennen kaikkea elimme tarinamme ja yhteisen matkamme vielä joitakin kertoja. Työ on tehty ja voimme antaa T S Eliotin runon, Einstainin ajatusten, lukuisat kokeilut ja tehtävätreenit, keskustelut, aamupuurot, Joonaksen musiikin, valojen, värien, läsnäolon ja toistemme resonoida.

Stagella olen keskellä kaikkea. Olen osa massaa, joka liikkuu välillä päämäärättömästi ja yllättävästi, välillä vääjäämättömästi ja tiedostaen, kuin ikiaikainen ajan kulku. Tuhon, kylmyyden ja kyynisyyden keskellä tukeudumme toisiimme. Urheasti tartumme oljenkorsiin, jotka taipuvat allamme ja sammuttavat toivon.

Ajoittain jännite kasvaa ja syntyy sisäinen taistelu. Joku taistelee puolestani. Vastustaa. Tahtoo. Yrittää edes. Väkisin ei synny hyvää. Taistelu päättyy. Näen kuinka kaunista on antautua elämän virtaan. Kuinka kaunis on kuolema, jonka jokainen vääjäämättömästi kohtaa. Kuinka kaunis on kuollut. Se on rauha.

Katselen IIRIS:tä sisältä - ihan sen keskeltä. Saan olla parhaalla paikalla. Monta minuuttia voin vain seisoa, katsoa, aistia. Sitten tulee minun vuoroni: annan kaikki lempeyteni ja ymmärrykseni uupuneille, luovuttaneille. Kannamme heidät lepoon.

Esitys on syntynyt taianomaisesti. Siihen on käytetty yhdeksän kuukautta. Jokainen harjoitus, improvisaatio, lämmittely, tehtävä, läpimeno on ollut meditatiivinen matka, aina hieman erilainen. Tekniikan ja roolit olen voinut unohtaa. Olen saanut olla se mikä olen, ainut lajissani. Ja senkin olen saanut jättää. Olen vain voinut olla.

Esitys on valmis - tai ehkä se ei ole koskaan valmis. Mutta me olemme valmiita. Olemme valmiita jakamaan kokemuksemme. Tänään ja huomenna. Singautamme löytämämme yhteyden - toivon kipinän - pienen mutta tärkeän mahdollisuuden kaikkialle maailmankaikkeuteen. 

IIRIS-työryhmä: Yli 20 erilaista ihmistä, erilaista elämäntarinaa; rakensimme yhteisen merkityksen. Ensi viikolla singahdamme oman elämämme radalle ja viemme palasia mukanamme. Minä vien leikin, sallivuuden, hyväksymisen, yhteisöllisyyden, vastuullisuuden, kosketuksen, myötätunnon, rakkauden, naurun, ammatillisuuden ja kiitollisuuden.

Vesa Purokuru, se työryhmän vanhin, ainut mies stagella ;-)

Cirkoresidenssi tunnelmia

Tunnelmia Cirko residenssistä

Tänään kokoonnuimme pitkästä aikaa melkein koko työryhmän kanssa. Cirkon residenssi viikot ovat alkaneet ja arjen Turku elämä tuntuu kaukaiselta kaiulta, vaikka matka Helsinkiin asti ei kestänyt, kuin muutaman tunnin. Työryhmästä uhkui tekemisen into ja jännitys tulevasta. Seuraavien kahden viikon aikana olisi pyrkimyksenä saada kasaan esitys, joka nähdään Verkatehtaalla Hämeenlinnassa toukokuun alussa. Riittää siis paljon töitä.

Tämä päivä meni tilan ja välineiden valmisteluissa. Huomenna palaamme uudelleen black boxiin ja aloitetaan rhönrad kohtauksen työstö. Hieman jännittää. Olen viimeksi ollut kosketuksissa rhönradin kanssa viime kesänä Saaren Kartanon residenssissä. Jännitys lähinnä väreilee hyvällä tavalla. On mukavaa päästä tämän porukan kanssa liikkumaan ja kokeilemaan sirkuksen rajoja. Kevään ensimmäiset aurinkoiset ilmat antavat myös tarvittavan energiapiikin, jotta jotain luovaa voisi syntyä.

Päivämme ovat koostuneet ensimmäisen viikon ajan aamuharjoituksista eri lajien/kohtauksien parissa. Iltapäivisin olemme keskittyneet yhteiseen rhönrad kohtaukseen sekä esityksen läpimenoon. Ensimmäisen viikon tuloksena on hyvin vakaa esitysrakenne, jonka pariin on mukava palata tarkentamaan erinäisiä pienempiä asioita. Pään sekamelska onkin yhtäkkiä esitys, joka mukailee runon ”Hollow men” tunnelmia. Mitä kummaa?! Oliko tämä näin helppoa. Oma koulun päättymiskiire katoaa harjoituksien aikana, mutta iltaisin tunnen itseni hyvin levottomaksi. Mieli ei halua levätä vaikka keho onkin väsynyt. Tunnelmat päivän residenssi harjoituksista myllertävät pitkälle iltaan teehen asti.

Toinen viikko käynnistyi vapaa päivän jälkeen tiistaina. Moni asia on muuttunut ja tehtävienannot tuntuvat hyvinkin erilaisilta.Verrattuna esimerkiksi Saaren Kartanon residenssiin. Prosessi on ollut osittain hyvin pitkä, mutta kaiken kaikkiaan emme ole paljon yhteistä treeniaikaa saaneet. Itselle on tullut hyvin levollinen mieli tehdä esityksiä läpi. Kaikki asiat loksahtavat paikoilleen ja mieli lepää ryhmän kanssa työskennellessä. Ryhmän kanssa, jokainen läpimeno tuntuu erilaiselta, mutta turvalliselta. Teoksen maailmassa aika pysähtyy ja tunti tuntuu kahdeltakymmeneltä minuutilta.

Erilainen päivä torstai! Tapasimme aamulla ryhmän kanssa Cirkon alakerrassa, josta lähdimme viidessä ryhmässä kiertämään ”rataa”, jonka Reija oli luonut meille. Maalasimme palapelin, suunnittelimme kuvasarja, katsoimme Chaplin videon jne… Kaiken kaikkiaan tälläinen aloitus tuntui näin loppu viikkoa kohden hyvin osuvalta. Pääsimme luomaan ja toteuttamaan omia näkemyksiä tehtävän annoista (vähän kuin palaisimme koko Iiris-projektin alkuun). Alla kuvia päivän valokuvaustehtävän annon lopputuloksista.
Kaksi viikkoa hurahti todella nopeasti. Ikävä tulee residenssin aikana syntynyttä rutiinia, mutta innolla odotan pian koittavia esityksiä. Hämeenlinnassa nähdään!

RUOTSI OSA 2

Tammikuussa olimme taas viikon treenaamassa Ruotsissa ja omalta osaltani oli oikein mukava palata tutulle kämpälle ja Cirkörin tiloihin. Paikalla oli tälläkin kertaa osa porukasta, mistä jotkut olivat olleet jo syksyllä, kun taas toiset olivat nyt ensikertaa. Tällä kertaa keskityttiin köysi-, nuora- ja rhönrad kohtauksiin. Omalla kohdallani viikko oli mukavan leppoisa, kun olin mukana vain yhdessä kohtauksessa muutamien joutuessa raatamaan täysipäiväisesti.

Taas oli mahtavaa päästä toteuttamaan erilaisia tehtävänantoja. On jännittävää, miten pääsee sukeltamaan johonkin aivan toiseen maailmaan tietynlaisilla ohjeistuksilla, tunnelmaa luovan musiikin soidessa ja omaa liikekieltä käyttäen. Improvisoinnin kautta tehdyt tehtävät ovat avanneet ainakin minulle kokonaan uuden alueen sirkuksen tekemisessä, missä kokeminen ja läsnäolo ovat aivan erityisessä osassa. Impron kautta myös löytää uusia puolia eri sirkuslajeista, silloin mieli on vapaampi eikä rajoitu tekemään pelkkää teknistä puhtautta ajatellen ja voi kokeilla uusia oivalluksia tai päätyä tekemään vahingossa jotain mitä ei muuten olisi tullut ajatelleeksi.

Kaikki meistä pääsivät teettämään myös itse runon tekstin pohjalta kehittelemänsä tehtävän muulle ryhmälle yhteen kohtaukseen suunnaten. Oli hauska nähdä millä tavoin kukakin lähestyi runoa, joku tarttui sanoihin ja joku tunnelmaan. Oli hienoa ja hyödyllistä päästä itse käsiksi runoon myös sitä toista kautta ja nähdä ohjaajankin näkökulmaa projektiin. Sanavalintoja täytyy tehtävän annossa miettiä todella tarkkaan ja saattaa käydä niin että tehtävän toteutus on hyvinkin erilainen kuin alkuperäinen ajatus siitä mitä tulee tapahtumaan. Jännittävintä olikin saada katsoa ns. omaa luomustaan. Minä sain katsoa kuinka puolet ryhmästä ensin piirsi liikkeellään ympärillä olevaan tilaan köyttä kiivetessään, minkä jälkeen pariaan tarkastelleet osapuolet kävivät värittämässä juuri nähneensä kuvan.

Lopuksi jaan vielä viikosta joitakin kuvia, mitä tuli räpsittyä.

Terveisin Sara

HARJOITTELUSTA

 IIRIS on improvisoitu teos. Vaikka esitys käsittelee minulle tärkeää teemaa, on teoksen synnyn syy kuitenkin improvisaation tutkiminen sirkustaiteen tekemisen muotona.

Henkilökohtaisesti en olisi tarvinnut tämän projektin osaksi esitystä. Hain rahoitusta ja residenssejä laboratorioihin, joissa olisimme voineet kiinnostuneiden sirkustaiteilijoiden kanssa tutkia ehdottamaani työtapaa. Tällaisessa tutkimukseen keskittyvässä työskentelyssä olisimme voineet surutta sukeltaa ja pysähtyä pidemmiksi ajoiksi niihin ongelmakohtiin, joihin olemme nyt törmänneet. Tai ei pelkästään ongelmiin, mutta myös niihin kiinnostaviin syvennyksiin, joista nyt joudumme huitelemaan vain pintaveden maku suussamme.

Oli kuitenkin mahdotonta saada rahoitusta tai residenssejä. Ohjelmissa mainittiin suoraan, että työskentelyn pitää tähdätä esitykseen jollain aikavälillä. Minä taas olen huono suhtautumaan asioihin rennosti. Jos tehdään esitys niin tehdään. En jaksa enää muutaman vuoden pituisia esityksen rakennusprojekteja, joissa on residenssijakso siellä ja toinen täällä ja väliaikana on jollain tavalla henkisesti kiinni projektissa. 

Tämäkin projekti on ollut pitkä, mutta erona minulle on ollut se, että oli selvästi kesä 2015 jolloin pidin kolme työpajaa aiheesta - kiitos Jyväskylän sirkuskoulu, Taideakatemian sirkuskoulutus sekä Circus Helsinki, jotka kaikki ottivat meidät vastaan avosylin (eli pyytämättä rahaa)- ja työskentelyn syy ja olemassa olon tarkoitus oli harjoitella yhdessä. Ei mitään esitykseen tähtäävää toimintaa. Ei esityksen teko pakkoa. Vain harjoittelua, jonka jälkeen päätin, haluanko edes lähteä tekemään esitystä näin.

Sitten syksystä 2016 alkaen sovitut residenssiviikot, jotka päättyvät ensi-iltaan 5.5.2017.

Residenssiviikkoja olen jakanut erilaisiin teemoihin. Ensimmäiset viikot Saaren kartanossa keskittyivät selvästi ryhmäytymiseen, ryhmän toiminnan sääntöjen läpikäymiseen, tekstiin tutustumiseen ja ryhmäimprovisaatioharjoitteisiin (paljon ilman välineitä ja sitten yhdessä kaikki johonkin välineeseen keskittyen). Ja ihan lopuksi omilla välineillä improvisointiin ja kohtausdemojen tekoon.

Syksyn residenssiviikot Cirkossa keskittyivät selvästi välineisiin niin että paikalla olivat vain kussakin kohtauksessa mukana olevat taiteilijat (teos jakautuu viiteen osaan, joissa jokaisessa käytetään yhtä sirkuslajia). 

Cirkörin viikkojen (toinen lokakuussa ja toinen tammikuussa) tarkoitus oli tehdä kohtausrunkoja, mutta rehellisesti voidaan sanoa, että aikaa tähän tarvitaan enemmän. Näihin viikkoihin kuului myös työtavan jakaminen niin, että jokainen esiintyjä ohjasi yhden valmistamansa improvisaatiotehtävän, joka liittyi tekstiin.

Nyt meillä on jäljellä kaksi viikkoa Cirkossa ja muutama päivä Verkatehtaalla ennen kuin pamahtaa.

Harjoituksissa improvisoidaan erilaisten tehtävänantojen kautta. Toiset tehtävät ohjaavat enemmän ryhmätyöskentelyyn, toiset ohjaavat syvemmälle oman ilmaisun pariin. Emme rakenna numeroita tai treenaa mitään valmista tekniikkaa. Rhönrad välineenä on ollut poikkeus, sillä se on koko ryhmälle uusi.Sen kanssa aikaa on käytetty paljon välineen "perus"tutkimiseen: miten tässä voi olla, mistä kolosta pääsee, miten tähän saa vauhtia. Siinä lajin ekspertti Satu on saanut ottaa ohjat käteensä ja puhtaasti kertoa ja opettaa taitoja.

Paljon olemme puhuneet. Se on ollut minulle itselleni tärkeä osa tätä työskentelyä. Olemme yrittäneet kartoittaa erilaisia asioita, joita improvisoidessa pitäisi muistaa (perusjuttuja, joista tanssin ja teatterin puolelta löytyy myös kirjoitettua tietoa, kuten tila/aika/suhde..)Olemme myös keskustelleet tekniikasta. Mikä on tekniikkaa, miksi joskus tuntuu että ei tee tarpeeksi tekniikkaa? Miten sitä oloa voi sietää ja silti yrittää pysyä uskollisena annetulle tehtävälle?

Aikaa harjoittelulle on liian vähän. Sirkuksen näkökulmasta työskentelymme on uudenlaista. Tarvitsisimme niiiiiin paljon aikaa työtavan omaksumiseen, sen tulosten hyväksymiseen ja kaikkien osa-alueiden omaksumiseen.

Minä tarvitsen aikaa. En osaa tätä! En tiedä, milloin tarttua mihinkin esille tulevaan elementtiin, mitä lähteä tarkentamaan, mitä hylätä. Ja päätöksiä pitää tehdä nyt hyvinkin nopeasti. Vaikka yritänkin pitää harjoituksissa nimenomaan harjoittelun tunnelmaa yllä, en voi kuitenkaan välttyä tältä sisäiseltä ristiriidalta. Olen varma, että joku muu tässä ohjaajan paikalla osaisi homman paremmin. Olen varma, että kohta paljastun ja kaikille selviää, että en tiedä yhtään mitä olen tekemässä! En tiedä!! Se on totuus. Yritän vain hirveästi.

No. Tämä epävarmuus on kammottavaa, koska tiedän, että ensi-iltaan mennään. Että ehkä tämä on se normaali romahduksen hetki ennen timantin kuoriutumista. Sillä se tämä työ on. Ihan sama, miltä lopputulos näyttää tai tuntuu kenellekään muulle, minulle tämä on timantti. Askel kohti uusia teitä - ja niitä riittää! Ja niille mahtuu kaikki kulkijat, jotka tännepäin haluavat lähteä. 

Ystävällisesti teoksen ohjaaja,
Reija


p.s: oisin laittanut kuvia, mutta ei joku juttu nyt toiminut..

Eksyksissä?

24.10.-30.10
On maanantai ilta Tukholman pimenevässä syysillassa. Kävelemme pitkin kapeita katuja etsien reittiä vintageliike Beyond Retroon. Vanhoina Tukholman kävijöinä uskomme, että löydämme perille ilman Google Mapsin apua, mutta olemmekin eksyksissä. Hetken vaellettuamme mieleen hiipi ajatus kierrämmekö ympyrää. Luotamme  kuitenkin vaistoomme ja ehdotamme toisillemme rohkeasti suuntia ja annamme ehdotusten johdattaa meitä kohti määränpäätä.
Olisimme voineet löytää perille nopeamminkin, mutta toisaalta matkalla näimme uusia puolia Tukholmasta sekä toisistamme.  Toisinaan on hyvä astua pois mukavuusalueelta ja uskaltautua kohti tuntematonta.

Myös liikettä improvisoidessa voi kokea samankaltaisia tunteita kuin eksyessä. Epävarmuus, impulssien antaminen ja vastaanottaminen sekä itseensä ja toiseen luottaminen ovat esiin tulevia teemoja improvisoidessa. On uskallettava kokeilla rohkeasti uutta ja olla valmis luopumaan vanhasta, jotta voi löytää jotain syvempää. Iiris-projekti on myös ollut itsensä etsimistä ja toimivien työtapojen löytämistä.

Tällä viikolla Circörin residenssissä olemme kokeneet  turhautumista ja epäuskontunteita, mutta myös nauttineet matkasta ja kokeneet helpotusta, varmuutta ja hetkiä kun tehtävät tuntuvat sujuvan ja liike virtaa. Viikko on ollut meille raskas, mutta erittäin antoisa ja olemme jälleen askeleen lähempänä esitystä.

<3 Sanni ja Petra

Siemenistä ja kasvusta

Minä olen siemen.
Tehtäväni on kasvaa kohti ylhäältä tulevaa valoa, kiertyen DNA-ketjusta tutun kaksoiskierteen tavoin, kukoistavaksi kasviksi. Sormistani tulee kasvin juuret, jalkateristäni valoon pyrkivät kukinnot.

Between the idea

Mielikuva kasvun liikkeestä on kirkas.
Mielikuvassa liike on hidasta, sitkeää, jatkuvaa ja johdonmukaista. Kasvin juuret, siis minun sormeni, tarttuvat lattiaan ja ote pitää. Kasvin varsi, siis vartaloni keskusta, kasvaa pitkäksi ja kannattelee ylöspäin kurottavia kukintoja, siis minun jalkateriäni.

And the reality

Makaan selälläni harjoitussalin lattialla.
Alan kiertää ja kohottaa vasenta lonkkaluutani, samalla kun kerään jalkojani ja käsiäni lähemmäs vartaloni keskustaa. Ajattelen hitautta, mutta vartaloni ei tottele. Liike on sykäyksittäistä, nykivää ja katkonaista. Olen kiertynyt kyljeltä polvien kautta kyykkyyn ja saanut kämmeneni lattiaan, johon sormillani tarraan. Vasen lonkkaluu jatkaa matkaansa kohti kattoa. Mielikuva liikkeen hitaudesta ja jatkuvuudesta säilyy. Toteutus sen sijaan pätkii. Kämmenet maassa, katse käsien välissä alan nostaa vasemman jalan varpaitani kohti suuntaa, jossa kuvittelen salin katon olevan. Varpaat nousevat lakipisteeseensä ja tulee aika nostaa oikea jalka hitaasti ja rauhallisesti irti lattiasta ja kohottaa se vasemman jalan luokse niin, että lattiaan jää käsieni lisäksi vain katse. Oikea jalka ei nouse. Ponnistan sillä hieman. Ei vieläkään. Ponnistan uudelleen. Jalka nousee, ei puhettakaan hitaudesta saati sitkeydestä. Ennen kuin oikea ja vasen jalkateräni kohtaavat, menetän huteran tasapainoni ja jalkani tömähtävät maahan.

Between the motion

Katson toisia.
Osa heistä kukoistaa koivet kohti kattoa, osa kasvaa ja venyy ylöspäin, osa on jo laskeutunut kuten minäkin. Ihastelen kasvajien ja kukoistajien liikettä. Tyynnyttelen itseäni: Ei se haittaa, vaikka en tällä kertaa onnistunut. Me harjoittelemme.

And the act

Esitämme tulevasta teoksesta demon.
Demossa osallistun itse kahteen harjoitteeseen ja katson sivusta kolmannen. Ensin näytämme hetken ajan harjoitetta, jossa yksi liikkuu lantionsa viemänä ja häntä seuraa tiiviissä kontaktissa kaksi ihmisvarjoa. Olen liikkuva ihmisvarjo.  Käteni on liikkujan selässä, lantiolla ja kyljissä, liikkuja liikkuu, minä liikun, toinen varjo liikkuu. Me hengitämme. Liike virtaa kuin puro.

Sitten vaihdamme kasvuharjoitteeseen, olen jälleen siemen.
Makaan oikealla kyljelläni harjoitussalin lattialla. Alan kiertää ja kohottaa vasenta lonkkaluutani, samalla kun kerään jalkojani ja käsiäni lähemmäs vartaloni keskustaa. Ajattelen hitautta. Kitka minun ja lattian välillä on haaste, ei ongelma. Olen kiertynyt kyljeltä polvien kautta kyykkyyn ja saanut kämmeneni lattiaan, johon sormillani tarraan. Vasen lonkkaluu jatkaa matkaansa kohti kattoa. Tunne liikkeen hitaudesta ja jatkuvuudesta säilyy. Kämmenet maassa, katse käsien välissä alan nostaa vasemman jalan varpaitani kohti suuntaa, jossa tiedän salin katon olevan. Varpaat nousevat lakipisteeseensä ja tulee aika nostaa oikea jalka hitaasti ja rauhallisesti irti lattiasta ja kohottaa se vasemman jalan luokse niin, että lattiaan jää käsieni lisäksi vain katse. Oikea jalka ojentuu. Varpaat irtoavat lattiasta. Jalka nousee, löytää tiensä vasemman jalan luokse, molemmat kurottavat suoraan ylös. Lasken jalat lattiaan. Muutkin ovat jo laskeutuneet.

Seuraan nuorallatanssijoiden liikelaatuohjeiden määrittelemää improvisointia sentinpaksuisilla vaijereilla. He ovat kuin lintuparvi. Välillä katseeni kiinnittyy yksilöön, välillä seuraan liikettä. Harjoite päättyy. Olisin mielelläni vaipunut katsomaan sitä vielä hieman pidempään.

Falls the Shadow
          For thine is the Kingdom

Oivallus kuohuttaa ja tyynnyttää:
Minä en ole tässä yksin. Tässä ei ole kyse minusta, minun onnistumisestani, minun tuntemuksistani minusta itsestäni. Olen tässä tätä ryhmää varten, ryhmän toimintaa ja ryhmänä tapahtuvaa ilmiötä varten, ilmiötä jonka sisällä merkitsevät kehittyminen, keskittyminen, kuuntelu, jakaminen, tilan antaminen, toisen asemaan asettuminen ja yhteisyys.

Yhdellä kertaa oma liikkeellinen näkemykseni tehtävänantoon toteutuu käytännössä, toisella ei. Kokonaisuuden kannalta se ei ole tärkeää. Ratkaisevaa on se, kuinka toimin kussakin hetkessä ryhmäni jäsenenä, yhdessä toisten kanssa, kuinka tuen heitä heidän liikkeellisten näkemystensä kanssa ja kuinka tarjoan heille omiani - ei juuri minun omina ideoinani, vaan jaettavaksi. Me harjoittelemme.

Between the conception
And the creation
Between the emotion
And the response
Falls the Shadow
          Life is very long 

Between the desire
And the spasm
Between the potency
And the existence
Between the essence
And the descent
Falls the Shadow
          For Thine is the Kingdom 

For Thine is
Life is
For Thine is the

This is the way the world ends
This is the way the world ends
This is the way the world ends
Not with a bang but with a whimper. 

T. S. Eliotin The Hollow Men-runon viides säkeistö on inspiraationa Iiris-teoksen viidenteen ja viimeiseen kohtaukseen. Kohtauksen kattava teema on "mahdollisuus".

PUKUSUUNNITTELIJAN SILMIN

 Mitä pukusuunnittelija pohtii residenssin aikana? Tässä Annikan esitys asiasta. Tänään matka jatkuu kohti Tukholmaa ja Cirkör LABia.